Nyt on aikaa. Pienen kissan pää on viimeisen puolen vuoden tapahtumista kyllä ihan sekaisin. Mamma on ollut ihan liian kiireinen, stressaantunut, surullinen, murheen murtama - ei sillä ole ollut aikaa istahtaa kanssani koneelle kirjailemaan blogiani. Nyt on toisin. Mamma on sanonut:"nyt on aikaa". Haluan nyt sitten kirjoitellakin vähän kuulumisia aina viime syksyltä lähtien - parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Helmi -siskoni tai ihan oikeammin puolisiskoni on ottanut hyvin tunnollisesti neuvoistani vaarin - siis miten vältellään tukala tiineys, vielä tukalampi synnytys ja raskas pentujen hoito. Onhan tuolla ollut noita kuristeluaikoja harvakseltaan, mutta tulosta eivät ole IIvarin kanssa saaneet aikaan. Tai ehkä tuo kollipoika on sitten vaan ollut jotenkin saamaton. Pieniä Haaveita ei siis ole tuloillaan edelleenkään.
Niinpä Onni-poikani onkin talon ainoa ehta Haave :). Onni-pojalla on aina joku juttu menossa, vilkas, kekseliäs, opiskeluintoinenkin. Yhtenä elokuun päivänä löysin hänet tutustumasta Mettis-lehteen - no olihan kannessa toki hyvin Onnin näköinen norski - ehkä poika kuvitteli itseään ihailevansa.
Syyskuussa meillä oli suuri juhlapäivä, kun Viisas Musta täytti kymmen vuotta. Päivä oli tarkalleen 17.9.14 keskiviikko. Kaunis kuva otettiin mustasta prinsessasta, joka tiesi olevansa edustava kukkien kera. Viisas Musta oli vähän niin kuin diiva tai kuten mamma sanoi, sillä oli esteettistä silmää. Mamma kirjaili kovin ihanasti Nereaneidon sivuille juhlapäivänä:
"Sinulle Nere - viisaalle kanssakulkijalleni - Onnea ihan valtavasti!"
Kuulin mamman myös toivovan paljon lisää yhteisiä ihania vuosia - toisin kävi :(
Alla olevassa kuvassa taidan muistuttaa huuhkajaa pyöreine silmineni. Kyllä ne tosiaan pyöristyivät syksyn mittaan vielä enemmänkin. Heinäkuun lopulla tuo alkoi, kun Niehku-ystäväni tytär saapui Saksasta - siis se paahdettu jääkarhu eli Nanouk. Kotona vilistikin viisi paimensukuista alamaista, eikä tuo uusin tulokas enää muistanut niitä oppeja, joita olin yrittänyt takoa sen päähän pentuaikana täällä meillä ollessaan. Unohtanut oli opit saksanmaalla - yritti mokoma juoksuttaa meitä vauhdikkaasti. Onneksi mamma tuli avukseni komentamaan tyttöä ja saimmekin sen aika hyvin ruotuun. Ja nyt täytyy kyllä kerrankin antaa kiitosta myös ärsyttävälle kollipojalle, Iivarille. Poika taisi hieman kiljaisusta päätellen hipaista tassulla Nanoukin kuonoa. Ja kun Iivari-poika vielä tehosti vaikutelmaa tuijottamalla ja murisemalla oikein perusteellisesti loppupäivän ajan, niin johan tepsi. Saimme olla melko rauhassa koko Nanoukin vierailun ajan, joka muuten venähtikin puolen vuoden mittaiseksi!
Silmäni siis pyöristyivät lisää syksyn edetessä, oikeastaan samaa tahtia kuin Nanouk pyöristyi valaan kokoiseksi. Se kävi treffailemassa syyskuulla Pehmo-Nallemme Jussi veljeä Pirkkalassa. Treffit tuottivatkin oikein jättimenestyksen. Mamma lenkkeili Viisaan Mustan ja valasjääkarhu Nanoukin kanssa pitkin harjun rinteitä. Syksy eteni kuulakkaista syyskuunpäivistä harmaaksi marraskuuksi. Vauhti hidastui molemmilla - Nere kulki perässä hiljaa hissutellen, mikä jo mammaa alkoi hieman oudoksuttaa. Nanoukin kulki reippaammin jättimahansa kanssa.
Me vietimme kissanpäiviä. Välillä saimme herkutella lempikanaruuallani. Vesi kielellä laumanjohtajana kuitenkin odottelin, että toiset saavat syödä ensin ja hiljaa mielessäni toistelin; "jättäkää nyt minullekin vähän". Tosin mamma sanoi, että vain vähän - on edelleen hiukan pyöreysongelmia meikäläiselläkin.
Enhän minä nyt niin kovin paksulta näytä!
Marraskuun alkupuolella mamma kiikutti kaupasta aivan mahtavan ihanan pehmoisen karvan. Ehdin jo hihkaista jippii, uusi makuualusta minulle kylmiä talvikuukausia varten. Helmi sen tietenkin ekana koemakoili. Pöh, mamma asettelekin sen pentulaatikkoon odottelemaan valasjääkarhun pentujen esiinmarssia. Olin aika pettynyt! Helmi-siskonikin täytti 3-vuotta, muistinkohan edes onnitella.
Sitten koitti marraskuun puoliväli, harmaa lauantain aamutuima. Pentuhuoneesta alkoi kuulua tutunoloisia ääniä. Olin tietenkin kuulolla, hengessä mukana, kun Nanouk ponnisti mahansisältöään näkyville. Ensimmäinen tuli jalat edellä. Kun vartalo ja pää alkoi syntyä, taisi olla vähän kivuliasta, Nanouk rääkäisi, hyppäsi pentulaatikosta pois ja mamma otti kopin. Syntyi Helisevä poika no 1. Huvittuneena tiirailin Nanoukin hölmistynyttä ilmettä ja sitten ihaillen katselin, kun se kiireesti hyppäsi takaisin laatikkoon ja alkoi hoitaa pentustaan. Siinäpä tuo sitten jatkossa rauhallisesti ponnisteli pihalle Heliseviä karvamöykkyjä. Mamma kuvaili, tekstaili Saksaan ja Pirkkalaan ja sinne ja tänne. Seitsemän niitä syntyi, mutta yllätys ilmestyi vielä tovin kuluttua laatikkoon. Kahdeksas Helisevä. Silmät todella pyöreinä kuulostelin tilannetta, aika järkttyneenäkin - tuohan tietää kamalan määrän naskalihammashirviöitä jonkin ajan kuluttua perässä juoksemaan.
Viikot hurahtivat nopeasti. Itsenäisyyspäivänä nuo Helisevät jo harjoittelivat tassuttelua. Niehku-ystäväni ja Onni-poikani katselivat uteliaana pentuhuoneen aidan takana. Mamma oli niin ylpeän iloinen Helisevistä. Nanouk hoiti ihan superhienosti. Viisaalta Mustalta oli löytynyt patti rintalastan alapuolelta, se kovasti suretti mammaa kaiken ilonkin keskellä. Kävivät eläinlääkärissä, siitä nyppäistiin näytepala ja pahkura osoittautui rasvapatiksi. Mamman kasvoilta paistoi suunnaton helpotus. Samanaikaisesti jokin Viisaan Mustan olemuksessa edelleen mietitytti mammaa - jokin, jota silmät ei nää, mutta sydän ymmärtää. Mamma aavisteli, että Viisaan Mustan aika on käymässä vähiin. Näin miten mamma silmäili rakkaista rakkainta paimensukuistaan - mietti, pohti, silitteli, rapsutteli ja yritti ymmärtää.
Mamman mielessä kypsyi päätös, yksi Helisevistä jää kotiin - Helisevä, jonka isoäiti oli Viisas Musta ja toinen isoäiti on Niehku-ystäväni. Pidin kyllä mammaa ihan tärähtäneenä. Mietiskelin jo, että miten ihmeessä taas tuon pennelin kanssa pärjää. Hellyin kuitenkin mamman suunnitelmille. Onni-poikani kävi tutkailemassa kaunista Helisevää tyttöä, joka uinaili isoäitinsä vartioidessa unta - hän tulisi olemaan meidän oma Neera. Olisi pitänyt tajuta, että mamma tiesi sydämessään ja teki viisaan päätöksen.
Kollipoika kosiskeli aina aika ajoin Helmi-siskoani. Kurisivat yhdessä, kulkivat peräkanaa, kollipoika lauleli serenadeja. Ja ihan sitten joululaulujakin, kun joulun aikaan oli sopiva hetki. Laulut eivät tuottaneet tulosta. Kollipoika kävi entistä ärsyttävämmäksi. Sitten se keksi, että taloa pitää merkailla - voi yök mikä lemu! Murisin ja sihisin ja vedin oikein korvatkin päätä vasten, läväytin tassulla kohti - mutta kollipoika jatkoi kukkoiluaan.
Pojat hiukka uteliaana tiirailee lattiatasossa tassuttelevia Heliseviä pentuja - niitähän riittää...
Tuli se Jouluaatto vihdoin. Jouluna 2014 meillä olikin aiempaa pienenpi kuusi. Se oli kuitenkin todella kaunis. Istuskelin hyasinttikorin vieressä ja ihailin puuta, kimalteleviä koristeita pitkät ajat. Onni-poikani jätti kuusen rauhaan, eikä yrittänyt tälläkään kertaa sinne kiipeillä - on se viisas poika!
Jouluaattona tapahtui myös jotain aivan ennennäkemätöntä - ainakaan minä en ollut vastaavaa koskaan nähnyt, eikä mammakaan muistanut nähneensä. Lunta alkoi puolenpäivän aikaan sataa ihan kuin joku olisi kaatanut pilvestä ämpärillä lunta niskaan. Paimensukuiset käväisivät pihalla. Viisas Musta muuttui valkoiseksi, Pehmo-Nalle hetken makoiltuaan lumimöykyksi ja Niehku-ystäväni sekä Nukkavieru katosivat lähes tyystin sakean pyryn sekaan. Ihan kamalaa! Onneksi katto ei vuotanut - me pysyimme kuivina sisällä. Joulupäiväksi sää poutaantui ja pakastui. Helisevät kera Nanouk-mammansa pääsivät ulkoilemaan. Saimme rauhallisen hetken.
Tunnelmallisesti Tapaninpäivänä - Viisas Musta kera poikansa Pehmo-Nallen - sininen hämärä.
Vihdoin vuosi vaihtui. Helisevät täyttivät 7 viikkoa ja lähtivät koteihinsa 3.1.2015. Onni-poika niitä vielä lähtöpäivänä vähän koulutti kissamaisille kunnioitus tavoille. Talo hiljeni. Meidän Neera ja yksi siskoistaan oli enää jäljellä. Silloin se sitten tapahtui. Viisas Musta sai kohtauksen, joka lopulta kertoi mammalle sen aavistetun asian - aika on vähissä. Siitä alkoi meidän synkeää synkempikin talvi, kevään odotus. Ei loistanut ilo mamman kasvoilla.
Neera & Niehku - isoäitinsä, minun ystäväni <3
Kolmen viikon kuluttua ensimmäisestä kohtauksesta tuli toinen, lievempi kohtaus. Mamma päätyi varaaman ajan eläinneurologille Helsinkiin. Siellä Viisaalle Mustalle tehtiin pään magneettikuvaus 2.päivä helmikuuta. Ja tuomio tuli - ihan kuten mamma oli jo kertoillutkin. Iso aivokasvain, joka painoi aivojen keskiviivaa vasemmalle puolelle. Lääkitys aloitettiin vain helpottamaan oloa - annettiin aikaa jäähyväisille.
Tuomiopäivänä mamma tarttui kameraan ja kuvaili Viisasta Mustaa hyvin usein - kyyneleet silmissä - muistoiksi. Alla yksi kauneimmista kuvista ikinä - meidän Nere <3
Yritimme jatkaa normaali arkea kaiken murheen keskellä. Helmi-siskoni hoivaili Onnia, kun ei omia hoivattavia joulunkaan kurinoista syntynyt.
Pojat jakoivat riekkuleikkejään - silloin, kun Iivari kollitteluitaan ennätti..
... minä, Saaga, tuijottelin kiukkuisena nuorisoa. Minulla oli niin paha mieli mamman puolesta. Välillä yritin kehräillä ja puskea - vähän lohduttaa. Ei se kuitenkaan poistanut surua mamman katseesta. Niin ikävää.
Kollipoika IIvarin 2- vuotissynttärit tuli ja meni - 15.2 ne olivat. Ei oltu oikein juhlatuulella.
Ei oltu juhlatuulella 3.3.15 Pehmo-Nallen 8-vuotissynttäripäivänäkään. Mammaa vai suretti miten Nalle-poika pärjää sitten kun aika Nere-mammasta jättää.
Mamma jatkoi valokuvaamista. Välillä oli luntakin, pääsääntöisesti oli hyvin lumeton ja leuto talvi. Paimensukuiset viihtyivät pihalla. Viisas Musta enää hyvin lyhyitä aikoja. Lähinnä se makoili mamman jalkojen juuressa. Nautiskeli ylimääräisistä makupaloista, kun lääkitys kovin nälätti. Sohvalla häntä ei enää maaliskuun jälkeen nähty, eikä rapsuttelutkaan enää houkuttaneet. Lähinna he vain katselivat toisiaan. Mamma pohti päivästä toiseen milloin on aika päästää lähtemään pilviporoja paimentamaan.
Neera-tyttönen kasvoi. Täytyy myötää, että hän on oikein kivan rauhallinen pentu. Eipä ole meitä pahemmin yrittänyt hätyytellä. Kauniskin on, mutta hiukan ujompi kuin nämä meidän aiemmat paimensukuiset alamaisemme. Eiköhän siitä kuitenkin kasva ihan kelpo koira tulevaisuudessa. Sitten, kun mammalla on aikaa.. siis kouluttaa, sosiaalistaa, puuhastella, iloita, sitten aikanaan...
Aika ajoin asettelin itseni mamman läppärin päälle makoilemaan ja yritin vinkkailla mammalle josko vähän tarinoita kirjoiteltaisiin.
Onni -poikani puolestaan huomaa oitis, jos jossakin on puhdas pyyhe, uusi pöytäliina, vastapesty huopa - niiden päälle pitää heti mennä nautiskelemaan.
Olihan meillä keväälläkin paimensukuiset pentuset. Pehmo-Nalle kera morsiammensa saivat aikaan kaksi tyttöä - parkin ja mustan - Tuulen pentuja olivat; Tuulen Kuiskaus ja Humina. Isoäiti Nere jaksoi vielä käydä pentuhuoneen aidan takana niitä katsomassa. Ne olivat superpulleita pentuja, kun Minja-emolla maitoa riitti - olisi riittänyt isommallekin pesueelle.
Talven hellittäessä otettaan hiipui Viisaan Mustan vointi koko ajan. Oli parempia ja huonompia päiviä. Viisas Musta ulkoili vielä Neeran, Nalle-poikansa ja Nukkavierun kanssa päivittäin. Opasti varmasti hiukan Neeraa koiramaisille tavoille - jätti oman tassunjälkensä perinnöksi. Olen kyllä huomannut miten rakas Neera on mammalle - onhan siinä niin paljon omaa.
Nukkavieru täytti 3- vuotta maaliskuulla - Onnea kermakasa!
Tästä kuvasta mamma sitten muistikin taas vitsit vääntää - meikäläinen ruokakupilla! Kun nyt kerran satuin makoillessani ottamaan pari raksua suuhun, niin heti siitä virnisteltiin. No ihan kiva, kun se sai mamman hetkeksi aikaa hymyilemään. Ruoka nyt vaan on hyvää.
Keväisesti Onni-poikani ja Helmi-siskoni. Onni makoili onnesta soikeena puhtaalla huovalla eikä ollut mitenkään ilahtunut Niehku-ystäväni häirinnästä.
Tulihan se kevät tänä vuonnakin. Huhtikuu - aurinkoinen viikonlopun päivä. Mamma vei Viisaan Mustan vielä metsään lenkille - siellä he nuuskivat kevään tuoksuja, ihailivat sinivuokkoja. Kerta jäikin viimeiseksi. Viisaan Mustan viimeinen matka lähestyi. Mamma kovin vielä toivoi, jos äitienpäivänä pääsisivät ihailemaan harjulle kulmäkukkia yhdessä. Toive ei toteutunut. Lupauksensa mukaan, mamma kävi sitten ihailemassa kaunista kukkaa Neeran kanssa. Viisas Musta saateltiin viimeiselle matkalle vappuaattona. Me kaikki surimme, olimme hiljaa. Ja olin niin surullinen mamman puolesta. Elämä täällä jatkuu.
R.I.P Nere - Viisas Musta
17.9.2004 - 30.4.2015
"Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan.......
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa"...
- Suru on kunniavieras, Jenni Vartiainen -
